1. päivä

nyt on sen aika, sen oikein tuntee luissa ja ytimissä, että nyt, nyt minä teen sen - laihdutan nimittäin. olen aina ollut tämmöinen pyörylä, alakoulusta lähtien, tiedostamatta sitä itse kylläkin. heräsin lihavuuteeni vasta, kun 6. luokalla painoin 60 kiloa eikä se tuntunut lainkaan hyvältä. mua ei koskaan kuitenkaan kiusattu, joten en tuntenut painoni olevan ongelmana muulle kuin liikunnanopettajalle, joka ei jaksanut kannustaa mua mihinkään erityisiin urheilusuorituksiin, vaan ainoastaan suosi urheilullisempia tyttöjä, jotka pärjäsivät kilpailussa ja joilla oli liikunnallinen tulevaisuus edessä. inhosin siis syvästi koululiikuntaa ja ilmeisesti samalla luulin inhoavani kaikenlaista liikuntaa, enkä edes arvannut, että liikkua voisi muutenkin kuin telinevoimistelemalla tai kävelemällä. sain lihoa siis ihan rauhassa, hitaasti, mutta varmasti aina ammattikouluun asti, missä syöminen ja herkuttelu riistäytyivät aivan totaalisesti käsistä. 

meillä oli ammattikoulussa toki kahvila täynnä herkullisia viinereitä ja rasvaisia munkkeja, take away-kaakaosta puhumattakaan. muhun upposi kaikkea tätä, monena päivänä viikossa, joskus useammalla tauollakin. lihoin kymmenisen kiloa tuosta vain, ensimmäisen amisvuoden aikana, vain ja ainoastaan niiden kahvilaherkkujen (ja alkoholin juomisen keksimisen) takia. samoihin aikoihin löysin kuitenkin liikunnankin uudestaan, ja jo 16-vuotiaana hain ensimmäisen kuntosalijäsenyyteni, josta nautin todella.

muutama vuosi sitten laihdutin melko vaivattomasti 10 kiloa, ja se tuntui hyvältä! oli ihanaa, kun housut eivät puristaneet, kun allit eivät hölskyneet vartalon sivuilla, kun reidet eivät enää olleet maailman isoimmat. sitten kuitenkin tapahtui taas viineri. satuin maistamaan hiihtolomalla lomatunnelmissa mökilläollessa yhden ainoan viinerin ja siitä alkoi taas alamäki. ja se jatkui. lihoin heti viisi kiloa takaisin, vain syömällä huonosti. 

lopulliseen rumaan painooni olen päätynyt ihanan asian kautta - sain nimittäin poikaystävän. oli ihanaa tehdä herkkuja pojalle, syödä hyvin ja tuhdisti ite tehtyä ruokaa, nautiskella karkeista leffan ääressä ja jäädä vain sohvalle makaamaan pojan kainaloon, kun salilla olisi alkanut bodypump. lihoin siis jälleen, ja tälle tiellä olen jäänyt. en ole koskaan painanut näin paljon, en ole koskaan tuntenut itteäni näin rumaksi ja turvonneeksi. mulla on ihana elämä, täynnä onnea ja kauniita asioita, mutta tämä painojuttu pilaa paljon, koska ajattelen lihavuuttani jatkuvasti kotona, kaupungilla, baarissa, lenkkipolulla. mietin kuinka hyvältä voisikaan tuntua, jos olisin kymmenen kiloa kevyempi? kuinka ihanaa olisikaan vetää farkut jalkaan ilman, että ne puristavat? kuinka mahtavalta tuntuisi ostaa hennesiltä kerrankin paita, joka ei ole isointa mahdollista kokoa? vastaan ite: se tuntuisi paremmalta kuin miltä yksikään herkku maistuu.

joten, tästä se lähtee, rinkelin vihoviimeinen laihdutusyritys. nyt tai ei koskaan. kaikki tai ei mitään. koosta 44-42 kokoon 38-36. voiko se onnistua?